
Sain jo tänään opiskelijakortin! Vaikka laitoin Kelalle hakemuksen alkukesästä, sitä ei suostuttu käsittelemään ennen kuin koulu alkaa ja johtajaopettaja hyväksyisi henkilökohtaisen opetussuunnitelman. Sekin piti kirjoittaa kahteen kertaan ja ottaa henkilökohtaisesti yhteyttä opintotukilautakuntaan, ennen kuin kaikki meni byrokraattien mielestä oikein. Kun paperit saatiin viime viikolla mieluisiksi, odotin että Kela ihmettelisi päätöstä vähintään kuun loppuun ja vasta sitten saisin tämän kuun asumis+muut tuet.
Koulussamme näytetään arvostavan kykyä itsereflektioon. Ihan hyvä niin, että sitä nyt ihan pyydetään, kun tännekin minä kirjoittelen, kun vähät kaverini eivät jaksa kuunnella liikaa höpötystä itsestäni. Kun taidekoulun päättötyöni ja sen tekstiosuus oli esillä Joensuun pääkirjastossa, joku oli kirjoittanut sen perään kuulakärkikynällä: ihan mielenkiintoista, mutta onko noin laaja itsereflektio tarpeellista?
Nyt meitä pyydettiin kirjoittamaan muistoja henkilökohtaisten oppimisprosessien tukemisesta (joo, ihan kauhea sanahirviö on)
Pääkokemukseni on, ettei sellaisia oppimisprosessejani, jotka eivät mene keskiarvotaulukoiden ja -normien mukaan tueta mitenkään tai niitä kohtaan ollaan vihamielisiä. Lapsena minulle luettiin paljon tietokirjallisuutta, mutta siitä ei keskusteltu. Kummallakaan vanhemmistani ei ollut edes lukiokoulutusta, eivätkä he harrastaneet filosofista tai teoreettista ajattelua. Ja kyllä, olen kateellinen sivistysperheiden vesoille. Pohdin yksinäni ajan, avaruuden ja äärettömyyden olemusta. Koetin ensimmäisellä luokalla kertoa kehittämästäni atomiteoriasta, mutta nopeasti tuli selväksi, ettei sellainen tieto ole minkään arvoista, kun se ei ketään kiinnosta eikä kenellekään aukene.
Kymmenenvuotiaana sain ensimmäisen tietokoneeni. Kaksitoistavuotiaana olin täysin omatoimisesti opiskellut itseni ohjelmoimaan pelejä, joissa on laaja maailma ja fysiikkamallinnus. Ei niistäkään kukaan osannut keskustella, ainoastaan yksi serkkuni joskus kävi pelaamassa niitä. Koulussa koetin pitää esitelmää tietokoneista, mutta asiaa täysin hallitsematon opettaja häiritsi esitelmääni niin oudoilla ja hämmentävillä välikysymyksillä, ettei puhumisesta tullut mitään. Tälle vanhalle rehtorille oli arvovaltakysymys, ettei pikkupojat saa olla häntä viisaampia. Hän piti julkisia persoonan häpäisemispuheita, kun joskus muulloinkin julkesin tunnilla kyseenalaistaa hänen tietonsa. Lopulta minusta saatiin tehtyä kiltti nöyrä aivojaan käyttämätön alisuoriutuja. Myöhemmin minulle selvisi, että myös isälleni pikkukaupungin sosiaaliseksi selviytymisstrategiaksi muodostui se, että esiintyi itseään tyhmempänä ja rasistisempana.
Jostain syystä olen ollut haluton kertomaan positiivisia muistoja opettajista. Suurin osa heistä kai hallitsi ammattinsa, koska luokkatoverini saivat Suomen mittakaavassa ok-tasoisia oppimistuloksia – kuten minäkin, joka ei koulunpäivän päätteeksi viitsinyt tehdä paljoakaan opintojen hyväksi. En usko, että olisin taidemaalari ilman lukion kuvaamataidon opettajaa, joka antoi sai innostettua minut numeroilla, jotka olivat parempia kuin uskoin ansaitsevani ja toimintaympäristöllä, joka rohkaisi tekemään erilaisia – siihen ympäristöön epäsovinnaisiakin - kokeiluja. Kävin hänen luonaan kylässä usein lukiosta valmistumisen jälkeen
Ehkä yksi syy kaiken vähättelyyn on yhteiskunnan koventuneet arvot, joka tulevat esille varsinkin ammatissani. Se, että olin taidekoulussa luokkani parhaiten menestyvä oppilas ilmeni siinä, että menestykseni huipulla pääsin lyhyeksi aikaa siivoajan kuukausiansioille. Sitten sitä seurasi pitkä köyhyysjakso. Tänä vuonna saatu pienen ulkomailla pidetyn kilpailun voitto ei tuonut tullessaan kuin taloudellista tappiota. Taiteessa ei todellakaan toimi demokratia eikä jokainen ihminen ole laulun arvoinen. Näissä piireissä hyvän täytyy olla jotain poikkeuksellisen hyvää, että se noteerattaisi eikä vain vaiettaisi kuoliaaksi.
Maijaliisa Rauste-Von Wrightin ja Johan Von Wrightin kirjoittamassa "Oppiminen ja koulutus" -kirjassa he tuntuvat tekevän samanlaisia huomioita kuin itsekin: koulussa oppiminen ei ole pääasia vaan sen perimmäinen tehtävä on sosiaalistaa lapset ja nuoret siihen elinkeino- ja kulttuuriperinteeseen, jota yhteiskunnassa pidetään keskeisenä.
Koulutus hahmotetaan helposti yhdeksi monista rutiininomaisesti hoidettavista toimista.
Sen erillisyys muusta elämästä näyttää olevan tyypillistä etenkin Suomessa, jossa yhteiskunnan vaikuttajat eivät ota huomioon sen osuutta pohtiessaan hyvän kasvun edellytyksiä. Meillä on niin yleistä, ettei lapset ja nuoret viihdy koulussa, että päinvastainen mielipide herättää ihmetystä. Jokin aika sitten koetin aloittaa keskustelua luokanopettajan kanssa koulutussosiologiasta. Tämä totesi, että kävi kyllä joskus yliopistossa kurssin aiheesta, muttei muista asiasta yhtään mitään. Niin se on: oppi kuuluu palauttaa tunnollisesti tentaattoreille, ei minnekään muualle.